Panikoin

 




Moi plääh

Oon ollut viimeaikoina TOSI inspaantunut piirtämisestä,, oon puhunu tästä Camillan kanssa ja ollaan todettu, että mun piirtäminen on aina täysillä silloin kun mua ahdistaa. 

En saa mitään muuta tehdyks, ja multa tulee teosta toisensa perään. Se on mulle kuitenkin tosi terapeuttista ja mä TYKKÄÄN siitä


Kirjotin viime syksynä useesta mun hahmosta ajatuspätkiä, joista mainitsin joku aika sitten mun instassakin vähän kysellen, pitäiskö ne julkasta - no nyt mä ne julkasen ¯\_༼ ಥ ‿ ಥ ༽_/¯

Oon kertonut ja hokenut aina sekä monta kertaa mun hahmojen tarpeellisuutta ja tärkeyttä mulle. Ne on kaikki omia tapojaan käsitellä jotakin osa-aluetta mun omassa elämässä. Mua aina jännittää törkeesti kertoo mitään henk.kohtasta mun elämästä tänne, mutta menköön - laitan noi ensin ja selitän sitten;;


TW/syämishäiriö

Quinn


Minulla on kausia.

Hetkiä joina voin sanoa selättäneeni epävarmuuteni ja ongelmani mitä syömiseen tulee. 

Mutta karu totuus on, että siitä ei pääse koskaan eroon. Syömishäiriö on kuin varjo. Sitä ei aina näe. Ei kaikissa valaistuksissa. Joskus se on pieni ja haalea tai jää kaiken muun alle, jolloin luulee ettei sitä enää ole. Sen päällä voi seistä tai jättää sen taakseen. Mutta toisinaan siitä kasvaa isompi ja mustempi kuin se oli alunperin ollut. 

Yksi niistä monista painajaisista, joista minä en ehkä koskaan pääse eroon täysin. 

Opetin itseni olemaan syömättä pisimmillään 36 tuntia vuorokaudessa. Tai siis. Sehän selvästi ylittää vuorokausirajan. Ja minä olin ylpeä siitä. 

Olin ylpeä itsestäni ja siitä, että täällä oli jotakin, mitä minä pystyin täysin kontrolloimaan.

Halusin, että minua rakastetaan. En halunnut kommentteja siitä, että minun pitäisi syödä enemmän. Halusin jonkun sanovan, että minä riitän. Kaipasin tukea enkä piinaavaa keskustelua siitä, miten huonosti jollakulla toisella meni. 

En kaivannut keskustelua siitä, kuinka paljon harmia minä aiheutin. Että minä sain valita. Olisin saanut päättää. Miksen vain syönyt. 

Minä en saanut päättää. 

Pakotin itseni uskomaan siihen, että voisin elää pelkillä painajaisilla ja peloilla. Pahalla ololla. Ja minä elinkin. Elin useamman vuoden. Mutta kun sydämeni alkoi näyttämään uupumistaan, vihdoin muutkin ymmärsivät. 

Rintakivut ja pistot sydämessä olivat punaisia lippuja, mutta minä en koskaan pitänyt niitä ongelmina. Huimaus, ja miltein krooninen pääkipu tuntuvat nyt naurettavilta ajatuksilta. 

En ottaisi mitään niistä enää takaisin. 


Joskus minua painaa syyllisyyden tunne siitä, etten saanut itseäni parantumaan ajattelemalla perhettäni. En edes silloin, kun minulla oli tyttöystävä. Jos totta puhutaan, tilani taisi mennä sinä hetkenä vain pahempaan suuntaan. 

Minua ei otettu täysin vakavasti. En tiedä mitä minun olisi pitänyt sanoa. En tainnut ottaa itse itseänikään kovin vakavasti. 

Asiat kuitenkin muuttuivat tavatessani Princen. Eivät heti. Mutta ne muuttuivat. Hän ei rakastanut minua sen vuoksi mitä minä olisin voinut olla. Hän rakasti ja rakastaa minua sen vuoksi, mitä minä olen. Prince kannusti minua. Oli tukena eikä pakottanut mihinkään. 

Loimme minulle yhdessä tavoitteita. Se toimi. Se toimi paremmin, kuin yksikään sana jonka olin yhdeltäkään ammattilaiselta kuullut. 

Meillä menee hyvin. Minulla menee hyvin. 

Mutta päässäni elää ikuisesti ääni, joka yrittää vetää minua takaisin. 


_____________________


Siinä oli tiivistettynä Quinnin koko olemassaolon tarkoitus käytännössä. Se on ollut mulle tapa käsitellä tota asiaa,, vaikka Quinn tulikin mukaan vasta pari vuatta "myähässä" ja olisin tarvinnut sitä jo aiemmin ):

Tällähetkellä tilanne on toi, ja oon tosi tyytyväinen siihen. Ollaan tultu pitkälle kuukausittaisitta sydänlabroista, verikokeista ja kontrollikäynneistä, woop


Sitten päästään mun toiseen ehkä tärkeimpään hahmoon, jonka kautta käsittelen maailmaa;;




Valentin


Olen aina ollut vähän erilainen. Niin minulle sanotaan. En sovi porukkaan. Olen valkoinen paita mustien paitojen joukossa. 

Mutta kun minut laittaa muiden valkoisten paitojen sekaan, en ole enää erilainen. 

Mutta minun on vaikea löytää ihmisiä, joidenka seurassa koen olevani turvassa. Tarkimmin ottaen, niitä ihmisiä on vain yksi. Yksi on hyvä. Yksi on hyvä siihen asti, kunnes hänet viedään minulta pois.


Vaikenen, kun huoneeseen tulee kolmas henkilö. Hän tuskin vilkaisee minuun, mutta minä katson häneen. Minulle ei puhuta ja ymmärrän jättäytyä pois keskustelusta, niinkuin aiemminkin. Se ei oikeastaan haittaa minua. Minä jään aina ulkopuolelle.

Tunteiden näyttäminen, ja vielä enemmän niiden hallitseminen on ollut aina minulle vaikeaa. 

Väärä reaktio oikeaan väliin. Oikea reaktio väärään väliin. Ei reaktiota tai reagoin liian vahvasti. 

Sellainen minä olen.


Joskus minua naurattaa kun ahdistun tarpeeksi. Hymyilyttää, vaikka tiedän ettei pidä. Se ei ole sopivaa. Siinä ei ole mitään hauskaa. 


En osaa kiittää saati pyytää anteeksi niinkuin muut. En näyttää kasvoillani onnellisuutta. Lahjan saadessani en osaa sanoa mitään. Nauran hermostuneena tai vaihdan aihetta. Sanon, etten tarvitse lahjaa. Hylkään sen, kunnes se menettää nimikkeensä lahjana ja voin taas koskea siihen. 

Se, mitä hän näkee, on tyly kiittämättömyys ja piittaamattomuus. 

Se, mitä minä näen, on säikähdys. Ilo, johon minä en osaa vielä tänäkään päivänä reagoida ja päästää ulos oikein. 

En pyytänyt lahjaa. Ojennan sen takaisin. 


Joinakin päivinä huomaan nauravani muiden tarinoille. Tajuan, että minulla oli hauskaa heidän seurassaan. Minulla on vastauksia ja vitsejä.

Myöhemmin ymmärrän, etteivät he muista minun edes olleen paikalla. En ole sanonut mitään ääneen. Mietin paljon sanojani. Kun olen viimein valmis vastaamaan, aihetta on jo vaihdettu. 

Odotan puhevuoroa jota ei koskaan tule. 

Siksi minun on helpompi jättäytyä pois porukasta ja olla yksin.


Aina minä en osaa tulkita myöskään muiden tunteita. En aina huomaa, jos minulle ärähdetään. Vitsien ja pilailun hahmottaminen on minulle hankalinta. En kykene tunnistamaan, vitsin ja totuuden rajaa. En aina pysy mukana muiden ajatuksen kulussa, enkä minä uskalla kysyä. 

Ahdistun vieraiden ihmisten katseista. En pysty menemään yksin kassalle. Menen lukkoon tuntemattomien ihmisten puhuessa. Punastun ja minulle tulee kuuma.

 Usein, pelkkä ajatus jonkun katseesta niskassani saa käteni tärisemään.

Asetan käteni reisieni alle penkin väliin, jotta kukaan ei huomaa hermostuneisuuttani. Olisiko pitänyt hankkia itsekin lahja?


Useimmat äänet saavat pääni sekaisin. En pysty hallitsemaan itseäni silloin kovin hyvin. 

Käteni tarvitsevat aina jotain, mihin koskea. En kykene tekemään mitään ilman sitä. En saa ajatuksiani kasaan. On silkka mahdottomuus tuottaa puhetta ilman rasitetta käsille.

En pysty nopeisiin päätöksiin. En osaa käsitellä myöskään nopeita muutoksia. Ahdistun, jos aikataulut eivät pidä paikkaansa. Menen toimintakyvyttömäksi. Minulla on oikeastaan aikataulut kaikkeen mitä teen. Tiedän, kauanko minulla menee aikaa minkäkin rutiinin suorittamiseen. 

Tarvitsen rutiineja. Tarvitsen aikatauluja. Haluan tietää kaiken tapahtuvan etukäteen.

 En pidä yllätyksistä. 

En pidä lahjasta. 

Käteni eivät suostu pysymään liikkumattomina joten nostan ne takaisin syliini. Kosken kaulakoruuni. Se toi turvan ja piti kiinni todellisuudessa.

Jos jokin kohta rutiineissani muuttuu, ajatukseni menevät sekaisin. Unohdan asioita. Unohtelen muita vaiheita rutiineistani, jotka vaikuttaisivat päivääni. Pienikin muutos rutiinissa muuttaa nopeasti koko päiväni kulun, ja kun se muuttuu, minun on vaikea hengittää. 


Tarvitsen oravanpyörää. En usko, että selviän ilman sitä. Tarvitsen joskus erityistä kohtelua. Muistilappuja. Kuvia joita voin katsella. Käytännön esimerkkejä, sillä en ymmärrä luettujen ohjeiden kautta, mitä toinen ihminen on ajatellut. 

Mutta kuvista minä pidän. Minulle sanottiin, että hahmotan maailman paremmin kuvien kautta.


Totuus kuitenkin on, että tässä maailmassa jossa minä elän, ei ole paikkaa minulle. En sovi heteron enkä homon rooliin. Mikään siltä väliltä ei myöskään tunnu kuuluvan minulle. Minä en halua olla poika enkä tyttö, eikä mikään siltä väliltäkään sovi minulle. 

Kun nimeäni kutsutaan, se ei tunnu omaltani. 

Joskus minusta tuntuu, ettei minua ole ollut koskaan olemassakaan. Mustia aukkoja on paljon. 


Enkä minä tiedä, olinko kiittänyt lahjasta. 

Kiitän kahdesti. Ei, kolmesti. 

Kiitän kunnes muistan kiittäneeni. 



Enkä vieläkään halua lahjaa. 


___________________


Siinä oli Valentin!

Tein hänestä jo aiemmin postauksen, jossa mainitsin mm. Lajista, joka oli muistisairaus. Se ei varsinaisesti ole osassa tässä tekstinpätkässä kuitenkaan. Toinen asia oli autisminkirjo, johon Valentin kuuluu - -

En oo aiemmin ajatellut, mutta ehkä käsittelen Valon kautta myäs ahdistuneisuushäiriötä. (+ Sosiaalinen ahdistus)


Tosiasiahan on, että mikään määrä tekstiä ei tuu ikinä kertomaan sitä miltä musta tuntuu tai mitä mun päässä liikkuu. 

Mutta tää on alku


Kommentit

  1. Yleensä mulla on aina kauheesti sanottavaa mut nyt kerrankin veti ihan hiljaseks. Haluun kumminki sanoo et arvostan ihan helvetisti et postasit tän

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että arvostat sitä 🖤 oon edelleenkin vähän kauhuissani tän postaamisesta '-'

      Poista
  2. Anteeksi tämmönen mahdollisesti epäilyttävän näköinen anonyymikommentti. En uskalla omalla naamalla kommentoida vaikka piti eilen kommentoida. Tämä oli tosi tunteikas postaus ja on hienoo että osaat hahmoissa käsitellä isoja asioita. Etenkin ensimmäinen teksti herätti ajatuksia ja on tosi hienoo nähdä näitäkin ajatuksia kirjotetussa muodossa. Ihanaa että menee paremmin. Se on oikeesti tosi iso juttu.

    Kaikkea hyvää sinne. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä oo yhtään epäilyttävä! Ymmärrän hyvin, ettei uskalla kommentoida omalla accollaan ❤️ nou worries!

      Kiitos, että uskalsit kuitenkin kommentoida jotakin c: se merkkaa mulle tosi paljon tässä tapauksessa!

      Kaikkea hyvää myös sinne ❤️

      Poista
  3. Huh. Tää postaus on tosi hieno, arvostan valtavasti ettö uskalsit postata tän jännityksestä huolimatta.
    Nuket on myös mulle tapa käsitellä päässä tapahtuvia juttuja, ja musta on aina tosi liikuttavaa lukea siitä, miten tärkeitä muiden nuket on niille itselleen.
    Toivon kovin, että osaat olla ylpeä siitä kaikesta työstä mitä oot tehnyt parantumisesi eteen. Tsempit tulevaan!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso kiitos sinne ❤️ kommentit tähän merkkaa mulle tosi paljon! Todella ihana kommentti!

      Ihanaa, että sun nuket on sulle myäs samalla tavalla tärkeitä!

      Tsempit vastaanotettu ja käytetty ❤️❤️

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit